maanantai 16. toukokuuta 2016

Voiko lapsella olla liian suuri ego?

Yhteistyössä Lapsen Maailma-lehden kanssa
Say what girl? Kyllä vain, tällaisella otsikolla varustettu kirjoitus löytyy Lastensuojelun Keskusliiton uusimmasta Lapsen Maailma-lehdestä. Otsikko on hyvinkin raflaava, mutta itse juttu täyttä asiaa. Jutussa puhutaan ns. curling-lapsista, jotka ovat saaneet kaikessa periksi, ja joiden elämä on pyritty tekemään mahdollisimman vaivattomaksi ja valmiiksi. Ihanaa elämää vaaleanpunaisen pumpulin keskellä. Ei-sana on täysin tuntematon, ja curling-lapsi on oppinut saamaan vanhemmiltaan jatkuvaa ihailua sekä kehumista osakseen. Heidän on saatava kaikki, ja heti! Toiveet ovat rajattomia.

Tuttuja tilanteita ja tuttuja hahmoja.
Ostetaan tavaraa tavaran perään, joka lopulta muuttuu materian massassa arvottomaksi ja merkityksettömäksi. Mutta lapsen on ihan pakko saada! Ja vanhemman on ihan pakko ostaa. Tai ei varsinaisesti pakko, vaan vanhempi haluaa ostaa, koska lapsi sitä niin toivoo ja siitä ilahtuu. Sekunnin voitonriemukas hymy on sen arvoista! Samaan kastiin menevät jatkuva, ylenpalttinen huvitusten järjestäminen. Lasten odottaminen, jännittäminen ja päivien lasku tulevaan ilonpitoon ovat jääneet historiaan. Curling-lapsen vanhempi haluaa nähdä lapsensa aina onnellisena ja iloisena, pettymykset ja pahamieli kouraisee liiaksi vanhemman sydäntä.

Toisaalta eikö se ole ihan ihana ajatus? Kukapa ei toivoisi lapsellaan olevan hauskaa ja hymy korvissa! Ja kukapa meistä ei olisi antanut uhmaikäiselle joskus periksi, päästäkseen itse helpommalla. Tosin mielestäni iso ero on satunnaisella periksiantamisella lapsiperhearjen helpottamiseksi, kuin ajatuksella tehdä oma kullannuppu aina iloiseksi toteuttamalla kaikki hänen toiveensa ja olemalla hänen nöyrin palvelijansa.
Rohkeista ja reippaista lapsista tulee pikku tyranneja. Aikuisena manipuloivia narsisteja, jos oikein kärjistetään. Kun taas temperamentiltaan aremmista ja ujommista curling-lapsista, sosiaalisesti epävarmoja suuressa maailmassa, jossa toisten ihmisten ihailu ei olekaan samaa luokkaa, kuin mihin kotona on totuttu. Tyyliin: "minä kävelen tässä tiellä. Äiti minua on aina kehunut tästä hienosta kävelystäni, mutta opettaja/päiväkodinhenkilö ei huomakaan upeuttani, enkö siis olekaan hänen mielestään taitava kävelijä?" Hämmentävää, ja jopa epäonnistumisen tunteita lapsessa herättävää, vaikka mitään epäonnistumisia ei ole edes sattunut. Mutta auta armias, kun se oikea epäonnistuminen tulee (se on elämää ja valitettava tosiasia, että niitä sattuu), näiden lasten maailma saattaa romahtaa aivan totaalisesti. Ja kun syypäitä lapsen käytökseen aletaan etsimään, arvatte varmaan, että curling-lapsen vanhempi löytää sen aina muista.

Kohtuullisten pettymysten suominen, ja jopa tietynlainen ignooraaminen lasten puuhastelua kohtaan on mielstäni paikallaan. Lapsen elämän jokaisessa sekunnissa ei kuulu olla kannustamassa ja jakamassa kommentteja. Tiedättekö ne vanhemmat, jotka jatkuvalla syötöllä selostavat lapsensa toimintaa hiekkalaatikolla? Niin minäkin, ärsyttäviä. Miten tällainen lapsi oppii myöhemmin toimimaan ikätovereidensa kanssa leikintiimellyksessä ilman, että oma vanhempi on kokoajan mukana huseeraamassa, leikkiä avustamassa ja ohjaamassa?

Tämä vuodatus ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö lapsi tarvitsi läsnäoloa, sekä uusissa, vaikeissa tilanteissa kannustusta ja tukea. Tarvitsee toki, niinkuin myös ne selkeät rajat ja tutustumisen EI-sanaan. Toisaalta tämän päivän maailmassa menestyäkseen tarvitaan voimakkaita egoja ja itsensä esille nostamista. Tarkoittaako tämä sitä, että tavalliset pulliaiset jäävät tulevaisuudessa näiden curling-egojen jalkoihin? 

Onko meidän 1970 ja -80-luvuilla syntyneiden elämä ollut niin menestyskeskeistä, että haluamme olla rakentamassa lapsillemme ylivertaista tulevaisuutta, josta ei puutu yhtään mitään. Vai onko 90-luvun lama jättänyt jälkensä, emmekä halua lapsiemme jäävän paitsi mistään? Vai mitä tämä on? Kertokaa te viisaammat.

Voimakkaita tunteita herättävä artikkeli loppuu lohduttavaan ja ainakin omaa ärsytystäni lieventävään lauseen: "Lapsuus on sosiaalisen kehityksen tärkeintä aikaa, mutta myöhemminkin voi oppia."

Voiko lapsella olla liian suuri ego-kirjoituksen pääset lukemaan kokonaisuudessaan täältä.

4 kommenttia:

  1. Todella hyvä kirjoitus! Kunpa vaan tietäisi, mitä näistä monista lapsista isona kasvaa. Ja miten se kaiken periksi antava kasvatus vaikuttaa aikuisena, ehkä juuri noin. Meillä on valitettavasti (?) ei-sanakin liian tuttu ja lapsi joutuu pettymään. Tunnustan kyllä, että tulee joskus lipsuttua ja ostettua lapselle jotain, vaikka ei varsinaisesti olisi mitään tarvetta tai syytä. Ehkä se on se lama-aika, itse en ainakaan saanut uusia leluja kuin synttäreillä joskus. Usein lahjat olivat aika käytännöllistä tavaraa. Terveen itsetunnon rakentaminen ja tukeminen on hankalaa. Itse ainakin haluan, ettei poika jää liiaksi toisten jalkoihin, mutta osaisi ottaa myös kanssakulkijat huomioon. Osaisi arvostaa itseään ja muita.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, Hanna! Arvostan. Tämä teksti on ollut yksi blogini kaikkien aikojen luetuin, mutta kukaan ei ole sanonut halaistua sanaa.. Tuli mieleleen, että mitäköhän sitä tuli rustattua...

    Itse olen hyvin samantyylinen kasvattaja. Olen tiukka ja vaadin lapsilta välillä liikaakin. Mutta joskus tulee ostosten kanssa oltua liian höveli...

    VastaaPoista
  3. Mahtavan upea kirjoitus. Kiitos ja kumarrus. Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, kiitos kommentista Anne. :)

      Poista

Kiitos kivasta kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...