maanantai 15. helmikuuta 2016

Luonnon armoilla

Eilinen ystävänpäivä alkoi todellisella henkiinjäämistaistolla! Läksin nimittäin aamulenkille koirien kanssa - umpihankeen, umpimetsään, ja tietty ilman puhelinta. Aikani tarvottua, mukamas meidän ihan peruslenkkiä, tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan missä olen. Naapuri oli kertonut, että oli koirien kanssa edellisellä viikolla samaisessa korvessa törmännyt  neljä tuntia eksyksissä harhailleeseen naiseen... 

Polut olivat peittyneet yöllä tupruttaneen lumen alle, eikä kukaan muu ollut ehtinyt aamutuimaan vielä tallaamaan metsään jälkiä. Samaan syssyyn, kun tajusin olevani eksyksissä, huomasin takanani normaalia hitaammin matelevalle Aava-vanhukselle kertyneen jalkapallon kokoiset lumipaakut etujalkoihin ja rinnan alle. Ei siis mitkään pikkupallukat, vaan tosiaan jalkapalloa kooltaan muistuttavat painavat boltsit! Näpin jäässä riivin kovettuneita lumipalloja irti koiran karvoista, joka vikinällään ilmoitti, ettei juurikaan arvostanut avunantoani. 
Itku ei ollut kaukana, kun sahasin omia jälkiäni edes-takaisin, samalla miettien näyttääkö mikään puu tai kivi vähääkään tutulta. Lisäksi tämän tästä irroittelin märkiä, painavia lumipaakkuja surkean näköisestä koirasta, jotta se pääsisi edes jotenkuten liikuttelemaan jalkojaan eteenpäin. Olin kävellyt jo useamman kilometrin umpihangessa, joten takaisin kääntyminenkin tuntui tässä kohtaa maailman lopulta, niin hitaasti pääsimme etenemään. Mietin jo hetken sitoisinko koiran puuhun odottamaan, että haen mieheni ja/tai pulkan avuksi, että saan mummon kotiin. Ajatus korpeen, yksin luonnon armoille hylätystä koirasta sai aikaiseksi vain isomman nyyhkytyksen.

Onneksi hätä keinot keksii, ja hetken puunrungolla istuessani ja itseäni keräillen, sekä samalla manaten, etten ole koirille sadepukuja koskaan hommannut estämään lumipaakkuongelmaa, koko metsä välähti samaan tahtiin neronleimaukseni kanssa. Lenkille lähtiessäni olin pukenut edellispäivän ristiäisten jäljiltä vaatekasan päälimmäiseksi jääneen Noshin pitkähihaisen tunikan. Tajusin, että jos pukisin sen koiralle, saisin suojattua jalkakarvat ja mahanalusen lumelta. Tuumasta toimeen, takki puun oksalle, tunika kaaressa pois päältä ja takki pikapikaa takaisin pelkän alustopin suojaksi. Onneksi umpihangessa tarpomisen jäljiltä oli niin kova hiki, ettei omaa paleltumista tarvinnut sen enempiä miettiä. Sitten vaan sommittelemaan tunikaa koiran päälle. Hihat käärin sopivan mittaisiksi, helman solmin hännän ympärille ja ei kun menoxi! Mummeli ei ollut moksiskaan uudesta asustaan, vaikkei eläissään ole juoksuhousujen lisäksi minkään sortin vaatteita pitänyt, vaan tyynesti jatkoi lenkkiä reippaana eteenpäin - eli siis taakse päin. 

Mukana ollut Nana-Ananas ei kärsinyt lumipaakuongelmasta, vaan nuoruuden innolla riekkui lumihepuleita ympärillämme vasta sataneesta hangesta nauttien, kun matkan teko oli ilmeisesti sen mielestä naurettavan hidasta. Nanalle kertyikin varmasti kolmikertainen määrä kilometrejä meihin verrattuna.

Kalvetkaa Bear Gryllsit ja MacGyverit! Nosh taipuu moneksi..

1 kommentti:

  1. Hui, eksyminen on aina aika ikävää. Siinä kyllä ehtii käydä mielessä monet jutut. Onneksi selvisitte kotiin Noshin avulla :D.

    VastaaPoista

Kiitos kivasta kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...