torstai 5. maaliskuuta 2015

Maailman kaunein ja raskain urheilulaji

Löysin postien joukosta Sport Club Vantaan esitelehtisen. Siinä oli lapsille harrastusryhmiä satubaletista joukkuevoimisteluun, lista oli pitkä. Kokeilemisen arvoista, nuppunen olikin ilman harrastusta.
Tästä on tarkalleen neljä vuotta aikaa. Olimme juuri muuttaneet ja minä olin lasten kanssa kotona. Tyttö kävi kerhossa muutamana päivänä viikossa, mutta vilkkaanpuoleiselle lapselle olin miettinyt lisäksi jotain liikunnallista juttua. Vaikkapa jumppaa.
Ensimmäinen vuosi oli vielä kesyä, kerran viikossa jumppailtiin voimistelun harrastejoukkueessa. Viisi vuotiaana tyttö siirtyi joukkuevoimistelun valmennusryhmään, tähtäimessä kilpaurheilijan ura - tai ainakin valmennustiimin tähtäimessä, viisi vuotias vain jatkoi jumppailuaan. Tavoitteellinen harjoittelu kasvatti vähitellen treenimääriä, mukaan tuli viikonloppu- ja kesäleirejä. Enimmillään viikossa on ollut lähes 40 tuntia voimistelua. Normi viikossa onneksi vaan kuusi tuntia.
Ensin eskarikaverit, ja myöhemmin tytöt koulusta ovat aloittaneet harrastuksen, osa samassa joukkueessa, osa harrastepuolella. Osaltaan se on helpottanut aikamoiseksi kasvanutta kuskausrumbaa! Omasta joukkueesta on tullut tosi tärkeä ja tytöt muodostavat tiiviin kaveriporukan.

Ilahduttaa, että ajauduimme puolivahingossa juuri joukkuelajin pariin. Tiimetyöskentely ja "yhteenhiileenpuhaltaminen" on tärkeä taito! Uskon, että joukkuevoimistelu on myös asteen verran armollisempi laji, kuin yksilövoimistelu - niin henkisesti, kuin fyysisestikin.
Tyttö on harrastanut lajia jo puolet elämästään, siihen on ikään kuin kasvettu kiinni. Vaikka meillä on podettu nilkkojen rasitusvammoja, kantaluun apofysiittiä ja lihasjumit ovat arkipäivää, tuntuu voimistelu ja esiintymisen huuma olevan tytölle tärkeää. Eli niin kauan kuin kroppa ja pääkoppa kestää ja treeneihin mennään hymyssä suin, saa hän harrastaa. Ja, niin kauan kun raha riittää valmennusmaksuihin. ;)

Ehkäpä ensi viikolla kerron, mihin kaikkeen harrastavan lapsen äiti on valmis... Sillä keskiviikkona "kisakausi" avataan seuran omassa Kisakatselmuksessa, jossa joukkuevoimistelujoukkueet esittelevät kevään ohjelmansa. Alle 10 vuotiaat eivät Suomessa vielä kilpaile, vaan esiintyvät ns. Asema-tapahtumissa, jossa esitysohjelmasta saa kirjallisen arvostelun, mutta joukkueita ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan kaikki saavat mitalin!

Meidän pikku pojat harrastavat vielä vain päiväkodissa käyntiä. Siinä onkin aktivitettiä ihan riittämiin, eikä harrastukselle ole ollut tarvetta. Neljä vee kävi viime kesäkauden fudiskoulussa, jota varmasti jatkamme lumien sulettua ja palloilijoiden siirryttyä ulkotiloihin!
Mitä teillä harrastetaan? Vai tarvitseeko lapsen edes harrastaa? Ja missä määrin?

1 kommentti:

  1. Meillä eskarineiti harrastaa kuoroa. Harjoitukset ovat kerran viikossa, lisänä tulevat esiintymismatkat silloin tällöin, joilla olen mukana huoltojoukoissa. Pojilla ei ole vielä harrastuksia. Kerran viikossa-tahti sopii meille, etenkin kun aloitan taas syksyllä opentyöt, joita pitää tehdä myös illalla. Arvostan suuresti perheitä, jotka jaksavat kuljetusrumbaa!

    VastaaPoista

Kiitos kivasta kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...